Yöllä se olo tulee. Yksinäisyys. Kiipeän rappuset ylös ja hautaudun sohvan nurkkaan. Päässä kaikuu lauseita, mielikuvia ja sanoja.
"Lopeta", "Kaikki on hyvin", "Mäkin sua", "Hölmö", "Kyllä mä pärjään", "Ei mitään", "Rakastan sua."
silti joka ilta kuiskaan sen korvaan sen saman lauseen.
"Vie mut pois ja todista se."
"Vie mut pois ja todista se."
Kaikki on hyvin, oikeesti. Mut miks musta tuntuu aina näin paskalle yksin? Pelkään omaa itseäni ja mieltäni välillä. Haluaisin vaan istua keskelle tyhjää huonetta, itkeä ja huutaa niin kovaa kun kurkusta lähtee.
AINOA ASIA MITÄ PELKÄÄN ON SE ETTÄ MÄ OLEN TAAS YKSIN.
Korjaa minut ja auta.
Kuohun yli.
Ota vaan syliin siihen sohvan nurkkaan missä vajoan iltaisin omaan epätoivooni todellisuuden puutteesta ja halaa mua. Ja sano mulle kerrankin mitä musta ajattelet ja mitä tunnet. Koska minä.. en mä osaa kuvailla miten seinäruusulle musta tuntuu. Turhaan. Enkä mä sua syytä mun olosta, kuinka voisinkaan kun sä pidät mua välillä kasassa.
Vaan itseäni.
Koska en ole terästä.
AUTA.
Korjaa minut ja auta.
Kuohun yli.
Ota vaan syliin siihen sohvan nurkkaan missä vajoan iltaisin omaan epätoivooni todellisuuden puutteesta ja halaa mua. Ja sano mulle kerrankin mitä musta ajattelet ja mitä tunnet. Koska minä.. en mä osaa kuvailla miten seinäruusulle musta tuntuu. Turhaan. Enkä mä sua syytä mun olosta, kuinka voisinkaan kun sä pidät mua välillä kasassa.
Vaan itseäni.
Koska en ole terästä.
AUTA.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti